Näiden kahden prosessin eroa ei aina ymmärretä. Kun saamelaisperheissä lapset eivät pitkien, suomenkielisessä asuntolassa vietettyjen aikojen vuoksi enää puhuneet spontaanisti saamea lomille kotiin palattuaan, on kyseessä kielen menetys. Tällaista tapahtui pääasiassa 40-luvulla ja sen jälkeen. Ennen sitä kansakoulu kesti muutaman viikon syksyllä ja muutaman viikon keväällä. Kyky käyttää kieltä ei ehtinyt kadota. Koulun muuttuminen syyskuusta toukokuuhun kestäväksi muutti tilanteen. Moni menetti kielen, koska kotiin päästiin ehkä vain jouluksi ja kesäksi, mutta muu aika kului suomenkielisessä koulussa ja suomenkielisessä asuntolassa. Kielen menetystä vielä nopeutti suomen kielen lisääntynyt käyttö yhteiskunnassa ja viestimissä. Suomenkieliset radiolähetykset lasten-ja nuortenohjelmineen saavuttivat syrjäisimmätkin saamelaisyhteisöt, ja suomenkieliset sanomalehdet löysivät tiensä saamelaistalouksiin. Tästä seurasi yhteisön ulkoisista tekijöistä johtuva kielen menetys.

Tilanne oli toisenlainen 1700-luvulla, jolloin suomen kieli tuli yhteisöjen dominoivaksi kieleksi suomalaisväestön lisääntyessä lapinkylissä. Saamelaisten siirryttyä enenevässä määrin harjoittamaan samoja elinkeinoja kuin suomalaiset, myös elinkeinonharjoitus lisäsi motivaatiota siirtyä käyttämään suomea perheiden ja kokonaisten yhteisöjen kielenä. Saamelaisten ja suomalaisten avioliitot lisääntyivät elinkeinojen yhtenäistyessä, ja niissä perheiden kieleksi muodostui yleensä suomi, jota puhuttiin myös lapsille. Tällöin siirtyminen suomen kielen käyttöön oli yhteisöä integroiva vapaaehtoinen prosessi, joka vähemmistön kannalta merkitsi ilmeisesti myös sosiaalista nousua. Tämä aktiivinen prosessi erosi vapaaehtoisuudessaan ja yhteisöjä integroivana tekijänä em. viime vuosisadan puolessavälissä alkaneesta kielen menetyksestä, ja siksi sitä tulee kutsua kielen vaihtamiseksi.

Kun esim. lapinkyläväki puhuu heitä kohdanneesta kielen menettämisestä, he rinnastavat harhaanjohtavasti 1700-luvulla tapahtuneen aktiivisen kielen vaihdon sotien jälkeen tapahtuneeseen kielen menettämiseen, vaikka kyseessä ovat peruspiirteiltään erilaiset prosessit. Lapinkyläväen harvat saamelaiset esivanhemmat luopuivat äidinkielensä käytöstä asettuessaan asumaan suomalaiseen yhteisöön eivätkä puhuneet sitä lapsilleen, jotka kasvoivat kieleltään ja kulttuuriltaan suomalaisiksi. Kielensä menettäneet saamelaislapset taas joutuivat ristiriitaiseen kielellis-kulttuuriseen tilanteeseen sen vuoksi, että heidän henkinen ja aineellinen kulttuurinsa oli peräisin vanhemmilta, mutta kieli, jolla he toimivat oli suomalaisen koululaitoksen heille pakkosyöttämää. Suomen kielellä ei voi ilmaista saamelaiseen elämänmuotoon kuuluvia asioita samalla lailla ytimekkäästi kuin saamen kielellä.

Lapinkyläväki ei ole siis menettänyt kieltä, jota he eivät koskaan oppineet. Sen sijaan saamelaislapset kokivat kielen menetyksen joutuessaan ympärivuotiseensuomenkieliseen kouluun ja viettämään asuntolaelämää poissa kotoa herkimmäksi kasvukaudekseen 7-15 vuotiaina.

Pekka Sammallahti