Edesmenneen Marjatta Palismaan kirjoitus on alun perin julkaistu Helsingin Sanomien sunnuntaiosastolla 21.1.1996. Kirjoitus on julkaistu Fáktalávvussa suomeksi ja englanniksi (In English here) Palismaan tytärten luvalla.

Olen tullut Enontekiölle Inarista kävellen 1949, Lemmenjoen ja Skietshimien kautta Peltovuomaan, ennen kuin Nunnasen tie oli valmis. Olen asunut pysyvästi Enontekiöllä 35 vuotta ja ollut kohta 33 vuotta saamelaisen riukuvaimo. Mieheni ja lapsemme ovat saamelaisia, minä en. Se ei meille ole koskaan ollut ongelma, päinvastoin.

Saamelaisen mieheni rinnalla olen näiden vuosien aikana nähnyt jatkuvaa saamelaiseen kohdistuvaa vähättelyä ja kaunaisuutta. Perhettämme on uhattu ampumisella, minua ja pieniä tyttäriämme raiskauksilla. Virassani opettajana minua moitittiin liiallisesta myötämielisyydestä saamelaisia kohtaan. Tietooni on kasautunut uskomaton määrä saamelaisiin kohdistuneita väärinkäytöksiä, jopa rikoksia. Kaikki lantalaisten taholta.

Kartoitimme vuosittain koulumme saamelaisoppilaiden määrää opetusjärjestelyjä ja tilastointia varten. Määrä vaihteli 10-15 prosentin välillä eli vastasi Enontekiön kunnan saamelaisten määrää. 1960-luvulla saamelaiset havahtuivat oikeuksiensa puolesta, järjestyivät pieneksi Johtti Sábmelaccat -yhdistykseksi. Saamelaisvaltuuskunta, jossa mieheni ja nyt tyttäreni ovat olleet jäseninä, on toiminut 24 vuotta. Toiminta jatkuu tänä vuonna Saamelaiskäräjinä muiden pohjoismaiden mukaan (Sameting Ruotsissa ja Norjassa).

Koko tänä aikana yksikään Enontekiön lantalaisista ei ilmoittanut olevansa millään lailla sukua saamelaisille. Päinvastoin tällainen mahdollinen häpeä oli pidettävä visusti piilossa.

Nykyinen tilanne Enontekiöllä on täysin käsittämätön. Vielä vähän aikaa sitten Enontekiön kunta päätti sanoutua irti saamelaisalueen kunnista. Saamelaiset olivat vihdoin saamassa kulttuuri-itsehallintolain. Vihdoinkin heillä olisi laissa määritelty oikeus omaan kieleen – ihmisillä, joiden suut lapsena pestiin saippualla, jos he puhuivat koulussa saamea keskenään. Monet näistä nyt keski-ikäisistä ja vanhemmista saamelaisista kokivat kielensä niin vähäarvoisena, että he halusivat säästää lapsensa samoilta kokemuksilta. Monessa perheessä saamen kieli väistyikin perheen toiseksi kieleksi. Nyt siihen viime hetkessä on laillinen oikeus, ja myös oppimateriaalin ja opetuksen osalta tilanne on koko ajan parantunut.

Enontekiön lantalaiset läksivät kesällä mielenosoitusmatkoille Helsinkiin. Siellä seisoi valtuuston jäseniä puheenjohtaja mukaanluettuna eduskuntatalon portailla iskulauseitaan levittäen. Saamelaiset haluavat oman valtion. Alkää hyväksykö saamelaislakia. Meiltä viedään ihmisarvo. Meiltä viedään kaikki. Saamelaiset sortavat. Saamelaiset ovat rasisteja.

Kuinka pieni poljettu 15 prosentin kansanosa voisi kyetä tällaiseen? Eivät mielenosoittajatkaan sitä perustelleet tai selittäneet. He vain uhkasivat koventaa otteita, ryhtyä väkivaltaan ja veljessotaan, tarttua aseisiin. He perustivat oman yhdistyksen, Enontekiön lappalaisten perinne- ja kulttuuriyhdistyksen. Myöhemmin Enontekiö pudotettiin nimestä pois ja yhdistys julistettiin avoimeksi. Samoin julistauduttiin lappalaisiksi. Nimi oli jäänyt vapaaksi, kun Enontekiön saamelaiset ottivat muiden Pohjoismaiden tavoin käyttöönsä omankielisen nimityksen.

Saamelaisvastainen taistelu ikään kuin naamioitiin. Varsinkin etelässä uskottaisiin varmasti että kysymyksessä on yksi ja sama kansanryhmä. Uuslappalaiset julkaisivat Kiisa-lehden, joka oli paitsi kieliasultaan myös sisällöltään avuton, valheellinen ja harhaanjohtava. Sitä toimitettiin 10000 kappaleen painoksena ja ilmaisjakeluna kaikkialle Lapin lääniin, Helsingin rautatieasemalle sekä pohjoisen suurempiin matkailukohteisiin. Varmaan turistit Levillä ja Saariselällä tunsivat huonoa omaatuntoa siitä, että ”lappalaisia” näin väärin kohdellaan.

Uuslappalaiset rekisteröivät yhdistyksensä ja antavat virallisia lausuntoja, jotka etelässä ilmeisen herkästi tulkitaan saamelaisten lausunnoiksi. He saavat kunnan kaiken tuen oikeustaistelulleen – niin kuin he tätä saamelaisten täydellistä nihilisointia nimittävät. Kunnan verorahoilla rahoitetaan toimintaa, johon kuuluvat aseella uhkailut, henkinen väkivalta, ihmisten harhauttaminen.

Sitten Enontekiön kunta peruutti aikomuksensa sanoutua irti saamelaisalueen kunnista. Havaittiin, että EU tulee hyväksymään vähemmistökansojen oikeudet. Väestön keskuuteen levitettiin huhua EU-miljoonista, joihin saamelaiset kohta hukkuvat. Niihin oli vaikka väkisin päästävä käsiksi – ketkauttamalla kuntalaiset lappalaisiksi. Viimeisin suunnitelma on joukkojulistautuminen saamelaisiksi suoraan oikeusministerin kautta.

Tietääkseni Enontekiön kunta ei ole pystynyt antamaan selvitystä siitä, mihin se on muutama vuosi sitten saadut saamelaisille tarkoitetut rahat käyttänyt. Senkö takia tämä vimmainen kiire saada ”lappalaisten” toiminta näyttämään lailliselta vähemmistötoiminnalta?

Olen aina kokenut turhauttavana sen, miten vähän etelässä saamelaisista todella tiedetään. He ovat koko Lapin läänissä rekvisiittaa, joka kelpaa koristamaan milloin mitäkin tarkoitusta joulupukin rinnalla – kunhan pysyvät hiljaa. Heidän avullaan tai pukeutumalla heidän vaatteisiinsa laaditaan värikkäitä julkaisuja, mainosmiehet suoltavat Meri-Lappia ja Tosi-Lappia.

Tarina, jonka kuulin jo 40 vuotta sitten, kertoo Peltojärveen asettuneesta Norjan saamelaisesta, jonka luo tuli lantalainen, tappoi miehen, otti porot, paikan, lesken ja nimen. Jatkoi elämäänsä tappamansa miehen paikalla, tappamansa miehen nimellä. Tämäkö väkivallan kulttuuri on se kulttuuriperintö, jota nykyinen lantalaispolvi jatkaa?

Onko heidän tavoitteenaan pohjoinen Wounded Knee, pohjoinen Tuzla? Jo väkivallalla uhkailu osoittaa, miten kaukana he ovat saamelaisuudesta. Saamelainen on aina ollut rauhanomainen väistyjä. Nytkin suuri osa heistä vetäytyy mieluummin syrjään kuin korottaa äänensä. Niin on aina tehty.

Enontekiö on vastakohtien maailma, keskiyön loputtoman auringon maa, kaamoksen pitkän hämärän maa. Täällä on ennenkin ollut arktista hysteriaa, uskonhurmosta. Pari sukupolvea sitten Korpela villitsi kansan riettauksiin niin, että nämä menettivät kaiken harkintansa ja lopulta odottivat Liiton arkkia Torniojärven jäällä. Samanlaisen sokean vainoharhaisen uskon vallassa suuri osa Enontekiön lantalaisista on tällä hetkellä.

1960-luvulla Ailu Valkeapää seminaarilaisena pyysi minua kysymään Enontekiön rovastilta, saisiko hän Marianpäivänä, saamelaisten kirkkopyhänä, laulaa saameksi virren Enontekiön kirkossa, vaikka vain yhden säkeistön. Muistan yhä kunnianarvoisan rovastin hämmästyksen. Eihän niin voi tehdä! Mitä nyt piispakin sanoisi?

Yhä vielä on niitä, jotka saamelaispastorille sanovat, että yksikin sana saamen kieltä Enontekiön kirkossa on liikaa. Saamelaiset erotellaan omiin jumalanpalveluksiinsa. He ovat kiitollisia saamelaispapille ja rajaseutupastorille siitä, että omassa kirkossa saa kuulla omaa kieltä ja voi laulaa omasta virsikirjasta.

Miksi ei voitaisi tehdä niin kuin muissa Pohjoismaissa ja saamelaisalueen kunnissa? Pidettäisiin jumalanpalvelus yhtä aikaa kaikille seurakunnan jäsenille kummallakin kielellä? Eikö kirkon pitäisi opettaa lähimmäisenrakkautta, lähentää ihmisiä?

Muissa pohjoismaissa ei tunneta tällaista lantalaisten vimmaista halua tuhota pieni vähemmistö. Sielläkin on eletty vuosisatoja rinnakkain, lähekkäin, sukulaisuussuhteita on syntynyt puolin ja toisin samalla tavalla kuin Suomessa.

Kuinka voisi nyt joku edesmennyt esi-isä tehdä täällä saamelaisen lantalaisesta, joka ei koskaan ole yhteyksiä tunnustanut? Äitini yhdessä sukuhaarassa on yksi Eerik XIV:n tyttäristä. Ei se tee minusta eikä tyttäristäni prinsessaa. Itsetuntoni ei kärsi siitä, että olen saamelaisen perheen ei-saamelainen jäsen.

Se, mistä kärsin, on häpeä, jota tällä hetkellä tunnen kuuluessani valtaväestöön, joka kohtelee omaa etnistä alkuperäisväestöään näin alhaisella ja vainoharhaisella tavalla. Kärsin myös siitä, että fanaattinen, lähinnä kahdessa pienessä kylässä syntynyt ryhmittymä luo ruman varjonsa myös niihin itsetunnoltaan terveisiin Enontekiön lantalaisiin, jotka ovat aina eläneet rauhassa ja ystävinä saamelaisten kanssa.

Ehkä ilmiö on tilapäinen Kittilän Iriadamantien tavoin. Hekin seurasivat harhaista johtajaa, olivat Wanna-be-intiaaneja eli tahtoo-olla-intiaaneja. Silloin ajattelin, milloin on Wanna-be-lappalaisten vuoro. Kauan ei tarvinnut odottaa. Eivätkä he tulleet kaukaa. He olivat jo täällä.

Kirjoittaja on enontekiöläinen eläkkeellä oleva kieltenopettaja.