Annoimme itsenäisyyspäivän 2017 alla Suomelle satavuotislahjaksi oman dekolonisaatio-ohjelman. Suomessa monet eivät tiedä tai usko, että Suomellakin on oma kolonisointihistoriansa. On siis syytä taustoittaa mistä on kyse, kun puhutaan Suomen saamelaisiin kohdistuneesta kolonialismista, ja mitä tarkoittaa dekolonisaatio.

Kolonialismi on edelleen jatkuva rakenne yhteiskunnassa

Dekolonisaation ensimmäinen askel on aloittaa keskustelu kolonialismin olemassaolosta. Toinen askel on se, että vastapuoli ryhtyy kuuntelemaan ja tarkastelemaan asioita hieman toisesta näkökulmasta.

Sillä kolonialismi ei ole vain mennyttä historiaa, vaan kuten teoreetikot ovat vakuuttavasti argumentoineet, se on edelleen jatkuva rakenne yhteiskunnassa.

Kolonialismi ei ole mennyt tapahtuma, vaan yhteiskunnan rakenne, jonka ylimmäisenä pyrkimyksenä on alkuperäiskansojen eliminointi.

 

Pohjoismaissa on harrastettu kolonialismin kieltämistä

Pohjoismaat ovat YK:n perustamisesta lähtien maalanneet itsestään maailman mallioppilaan kuvaa: ei olla harjoitettu maailmalla muiden kansojen ryöstämistä ja alistamista samaan tapaan kuin kolonialistiset suurmaavallat ja viimeiset vuosikymmenetkin ollaan oltu kansainvälisten ihmisoikeuksien edistämisen ja puolustamisen mallimaita.

Kun puhumme kolonisaatiosta, mielikuvat usein pyörivät Kristoffer Kolumbuksessa, joka eksyi Amerikkaan, tai sitten Aasiassa ja Afrikassa, jotka suurvallat ensin jakoivat keskenään ja sitten anteliaasti myöntyivät keinotekoisten valtioiden itsenäistymiseen. Ei suinkaan Pohjoismaissa, eikä varsinkaan Suomessa, jossa koetaan, että ”eihän tämä asia meitä koske, mehän tässä olemme aina olleet vieraan vallan ikeen alla”.

On myös tutkimuksin todisteltu, että etenkin Saamenmaassa ei ole tapahtunut kolonialismia. Nämä tutkimukset ovat kuitenkin lähestyneet ja tarkastelleet kolonialismia hyvin kapea-alaisesti ja varsinkin uusimpiin kolonisaatioteorioihin perehtymättä.

 

Saamenmaan kolonialismi on asuttajakolonialismia

Historiallisesti myös Saamenmaassa kolonialismi käytti tavallisimpia apuvälineitään: lainsäädäntöä, kirkkoa ja koululaitosta.

Lainsäädännön avulla rajoitettiin oikeudet ja mahdollistettiin uudisasutus, ja kirkon ja koulun avulla murennettiin saamelaisten identiteettiä ja itsetuntoa sekä muutettiin maailmankatsomusta ja arvoja. Kuten alkuperäiskansat Kanadassa, myös saamelaiset ovat kutsuneet tätä historiaa kulttuuriseksi kansanmurhaksi, joiden seurauksia eletään edelleen.

Englantilainen tutkija Patrick Wolfe lanseerasi käsitteen asuttajakolonialismi (settler colonialism) runsas kymmenen vuotta sitten.

Vertailevan tutkimuksensa pohjalta Wolfe erottaa asuttajakolonialismin orjakauppakolonialismista sekä kansanmurhasta. Hän määrittelee asuttajakolonialismin edelleen nykypäivänä jatkuvaksi ja vaikuttavaksi yhteiskunnan rakenteeksi, jonka pyrkimyksenä on alueen alkuperäisten asukkaiden eliminointi heidän maa-alueidensa omimistarkoituksessa.

 

Eliminoinnin logiikka näkyy edelleen Saamenmaassa

Wolfe puhuu kolonialismin perustana olevasta eliminoinnin logiikasta, joka ”tuhoaa syrjäyttääkseen” ja jonka pyrkimyksenä on päästä eroon alueen alkuperäisistä asukkaista nimenomaan alkuperäisinä asukkaina.

Kyse ei ole siis välttämättä kansanmurhasta, vaan ”hienovaraisemmista” keinoista, joiden päämääränä on maiden ja resurssien haltuunotto. Wolfen mukaan ”asuttajakolonialistit tulivat jäädäkseen: tunkeutuminen on rakenne, ei tapahtuma”.

Saamenmaastakin löytyy esimerkkejä eliminoinnin logiikasta ihan viime vuodelta. Norjan ja Suomen välisen uuden Tenon-sopimuksen viralliseksi tarkoitukseksi sanottiin lohikannan suojelu. Käytännössä sopimus kuitenkin tarkoittaa saamelaisten syrjäyttämistä saamelaisina: alueen alkuperäisinä asukkaina sekä alkuperäiskansana, joilla ei juurikaan ole enää turistia parempaa kalastusoikeutta jokeensa.

Tämä huolimatta siitä, miten Tenojokivarren saamelaisten identiteetti on sukupolvien ajan muodostunut nimenomaan joen kautta ja suhteessa siihen, ja että oikeudet ovat kulkeneet suvuissa pitkien perinteiden ja hyvin vakiintuneiden tapaoikeuskäsitysten mukaisesti.

Syntynyt Ellos Deatnu! –liike ja heidän julistamansa moratorio ja autonominen alue Utsjoen Tiirasaaren ympärille on konkreettinen esimerkki dekolonisaatiosta ja eliminoinnin logiikan torjumisesta. Mediassa Ellos Deatnu! on kuitenkin virheellisesti kehystetty enimmäkseen radikaaliksi kapinaryhmäksi.

 

Dekolonisaatio tuo näkyviin ja purkaa kolonialismin vaikutuksia

Dekolonisaation lähtökohtana on kolonialismin, sen eri muotojen ja vaikutusten kriittinen kartoitus ja analysointi.

Dekolonisaatio tarkoittaa prosesseja, jotka tuovat näkyviin ja purkavat kolonialistista hallintoa, rakenteita, käytäntöjä ja diskursseja. Tämä purkaminen koskee myös sellaisia näkymättömiä institutionaalisia ja kulttuurisia puolia, jotka ovat ylläpitäneet kolonialistista valtaa myös poliittisen itsenäisyyden jälkeen esimerkiksi Afrikassa ja Aasiassa.

 

Dekolonisaatio on myös mielen dekolonisoimista

Dekolonisaatio voi tarkoittaa myös mielen dekolonisoimista. Kolonialismi toimii myös mielen tasolla. Esimerkiksi Intiassa brittiläinen kolonialismi ja Iso-Britannian hallinto onnistui siksi, että intialainen eliitti myöntyi ja hyväksyi kolonialistisen ajattelun, arvot ja toimintatavat.

Kolonialistin ei siis tarvinnut käyttää fyysistä eikä sotilaallista valtaa vaan kolonisointi tapahtui arvojen ja kulttuurin kautta. Intian kulttuurit tehtiin alempiarvoisiksi, josta seurasi että intialainen eliitti itse halusi hylätä oman kulttuurinsa.

Tämä takia yksi keskeinen osa dekolonisaatiota on mielen dekolonisaatio ja eurooppalaisten arvojen ja rakenteiden radikaali hylkääminen, kuten kenialainen kirjoittaja Ngugi wa Thiong’o on painottanut. Samalla hänen mukaansa pitää kiinnittää huomiota myös kieleen ja kielenkäyttöön, joka kantaa näitä arvoja.

 

Sekä alkuperäiskansojen että valtaväestön yhteiskunnat kaipaavat dekolonisointia

Alkuperäiskansoille – joita myös ”edelleen kolonisoiduiksi kansoiksi” kutsutaan – dekolonisaatio viittaa nykyisiin prosesseihin ja toimiin, joiden tavoitteena on poliittinen, mutta myös taloudellinen, kulttuurinen ja intellektuelli itsemääräämisen ja itsehallinnon toteuttaminen. Alkuperäiskansoille dekolonisaatio merkitsee etenkin vaatimuksia valtioille tunnustaa heidän oikeutensa autonomiaan, maihin, heidän omaan identiteettiinsä, kieliin ja maailmankuviin.

Kuten Linda Tuhiwai Smith sanoo, dekolonisaatio on pitkäaikainen prosessi, joka sisältää kolonialistisen vallan ja valtarakenteiden byrokraattista, kulttuurista, kielellistä ja psykologista riisumista. Tutkimusmaailmassa dekolonisaatio tarkoittaa akateemisen diskurssin ja tiedon tuottamisen kriittistä tarkastelua sekä sitä, että alkuperäiskansojen tutkimuskysymykset, heidän näkökulmansa, kiinnostuksenkohteensa ja tarpeensa ovat tutkimuksen lähtökohta.

Dekolonisaatio ei koske vain alkuperäiskansoja ja heidän yhteiskuntiaan vaan sitä tarvitaan yhtä paljon myös valtaväestön keskuudessa ja heidän yhteiskunnissaan, jotka ovat samalla tavalla tahriintuneet kolonialistisen ajattelutavan, arvojen, hierarkioiden ja arvojärjestyksen takia.

 

Suomi sai satavuotislahjaksi oman dekolonisaatio-ohjelman

Suomen sadantena itsenäisyyspäivänä 6.2.2017 annoimme Suomelle lahjaksi oman dekolonisaatio-ohjelman, jotta tulevaisuudessa ja Suomen 200-vuotispäivänä olisi saamelaisillakin enemmän aihetta juhlaan.

Marja Helander haluaa dekolonisoida suomalaisten käsityksen saamelaisista historiattomana kansana, ilman oikeuksia omiin maihinsa.

Niillas Holmberg antaa lahjaksi runon, joka antaa osviittaa siitä, mihin pisteeseen saamelaiset on ihmisoikeuksineen ajettu.

Mihku-Ilmára Jenni Unni Áile (Jenni Laiti) antaa Suomelle lahjaksi kunnioituksen ihmisyyttä kohtaan, ymmärryksen kansojen itsemääräämisoikeudesta, rohkeuden, poliittisen tahdon ratkaista Suomen oma alkuperäiskansakysymys sekä vision dekolonisoidusta Suomesta.

Jouni Laiti haluaa dekolonisoida kuksa-sanan väärinkäytön, sillä kuksa on eri asia kuin puukuppi.

Outi Länsman haluaa dekolonisoida arkipäivänsä, jotta voisi elää arkea ilman jokapäiväistä varpaillaan oloa siitä, mitä saamelaisasioissa tapahtuu.

Pirita Näkkäläjärvi haluaa dekolonisoida saamelaisten parlamentaarisen itsehallintoelimen, saamelaiskäräjät, sillä neljässä valtiossa asuva alkuperäiskansa saamelaiset ansaitsee yhden yhteisen parlamentin, ei kolmea erillistä sámediggia.

Outi Pieski haluaa dekolonisoida suhteemme maahan, sillä se on elinehto, jotta voisimme löytää ratkaisuja selviytyä ilmastonmuutoksen tuomien uhkien alla.

Minun dekolonisaatiolahjanani otamme Saanan takaisin saamelaisille, sillä haluamme pyhiä paikkojamme kunnioitettavan samalla tavoin kuin me kunnioitamme suomalaisten pyhiä paikkoja.

Koko ohjelmamme voi lukea Politiikasta.fi-blogista. Osa tästä blogikirjoituksesta on aikaisemmin ilmestynyt Politiikasta.fi-blogissa 12.10.2017 artikkelissa Syntymäpäivälahja Suomelle.

Saamelaisista ja kolonialismin vaikutuksista kiinnostuneet voivat lukea aiheesta lisää esimerkiksi samannimisestä artikkelistani, joka on ilmestynyt vuonna 2007 kirjassa Kolonialismin jäljet: keskustat, periferiat ja Suomi (Toim. J. Kuortti, M. Lehtinen & O. Löytty) tai vuonna 2009 ilmestyneestä kirjastani Boaris dego eana: Eamiálbmogiid diehtu, filosofiijat ja dutkan (Vanha kuin maa: Alkuperäiskansojen tieto, filosofiat ja tutkimus).

Rauna Kuokkanen on Lapin yliopiston arktisen alkuperäiskansapolitiikan tutkimusprofessori. Marja Helander on taiteilija. Niillas Holmberg on taiteilija ja vuoden saamelainen 2016.  Mihku-Ilmára Jenni Unni Áile (Jenni Laiti) on artivisti. Jouni Laiti on käsityöläinen ja duodjin lehtori. Outi Länsman on saamen kielen lehtori ja vuoden saamelainen 2015. Pirita Näkkäläjärvi on strategiakonsultti ja vuoden saamelainen 2017. Outi Pieski on taiteilija.