Dát artihkkal vuođđuduvvá sámegiel jearahallamii, mii lea almmustuvvan Rauna Kuokkanen bloggas.

Lapin yliopiston arktisen alkuperäiskansapolitiikan tutkimusprofessori Rauna Kuokkanen peilaa Suomeen suunniteltua saamelaisasioiden nk. sovintokomissiota Kanadan totuus- ja sovittelukomissioon, jonka muodostivat kolme alkuperäiskansoihin kuuluvaa komissaaria.

Suomen hallitus ilmoitti lokakuussa, että se alkaa valmistella nk. saamelaisasioiden sovintokomissiota. Suomessa on kuitenkin ensin tarvetta saamelaisasioiden totuuskomissiolle. Sen loppuraporttia voitaisiin käyttää opetuksessa kertomaan saamelaisten kokemasta kolonisaatiohistoriasta.

Suomessa on tarvetta totuuteen saamelaisasioissa. Tarvitsemme valtion ja saamelaisten suhteissa totuutta, jonka saamelaiset itse kertovat. Totuudella saamelaisten historiasta on suuri merkitys Suomelle ja suomalaisille, sillä monet eivät tiedä mitään saamelaisten 500-vuotisesta kolonisaatiohistoriasta tai kieltävät sen olemassaolon kokonaan.

Totuutta tarvitsemme myös me saamelaiset. Emme itsekään tunne tätä historiaa tarpeeksi hyvin, sillä sitä ei opeteta kouluissa ja olemme vaienneet näistä kipeistä asioista. Tunnemme yksittäisten ihmisten kertomuksia ja näemme ympärillämme kolonisaation oireita kuten alkoholismia, väkivaltaa ja itsemurhia. Silti monilta puuttuu kokonaiskuva ja -ymmärrys siitä miten nämä kaikki liittyvät yhteen.

 

Opetuksella on keskeinen rooli totuus- ja sovittelukomissioissa

Me tarvitsemme totuudesta myös virallisen dokumentin eli totuuskomission loppuraportin, jota voidaan käyttää esimerkiksi osana kouluopetusta Suomen historiassa mutta myös monessa muussa oppiaineessa.

Olen omassa työssäni Toronton yliopiston professorina seurannut Kanadan totuus- ja sovittelukomission työtä vuosina 2008–15. Yksi Kanadan totuus- ja sovittelukomission keskeinen oppi on se, että opetuksella on erittäin keskeinen rooli sovitteluprosessissa.

Suuri osa Kanadan totuus- ja sovittelukomission 94 suosituksesta koskee opetusta muodossa tai toisessa. Useat oppilaitokset peruskoulusta yliopistotasolle ovatkin alkaneet toteuttamaan suosituksia. Muun muassa Toronton yliopisto asetti oman komissionsa selvittämään suositusten toimeenpanemista yliopiston sisällä. Myös opiskelijat itse ovat innostuneet työskentelemään suositusten kanssa eri tasoilla ja eri tavoin.

Kanadan totuus- ja sovittelukomission myötä tietoisuus ja kiinnostus alkuperäiskansa-asioihin ovat nousseet huomattavasti julkisessa keskustelussa ja valtayhteiskunnassa yleensä. Monet kanadalaiset ovat ottaneet totuus- ja sovittelukomission loppuraportin 94 suosituksineen todesta. Sekä organisaatiot että yksityishenkilöt ovat alkaneet selvittää, miten he voivat toteuttaa tai tukea suositusten toimeenpanemista omassa työssään ja elämässään.

 

Yhteen komissioon ei voi sotkea monta asiaa

Pääministeri Juha Sipilän (kesk) valtiosihteeri Paula Lehtomäki sanoi Ylen haastattelussa, että nk. sovintokomissio perustetaan yhteistyössä saamelaisten, lappilaisten ja nk. lappalaisten kanssa. Saamelaiset ovat puolestaan halunneet totuuskomission, joka toisi näkyviin saamelaisten kokeman syrjinnän ja kolonisaation historian. Valtio vaikuttaa kuitenkin valmistelevan komissiota, jonka pitäisi pyrkiä ratkaisemaan kaikki pohjoisen asiat ja ratkaista muiden asioiden lisäksi nk. lappalaisriidat.

On selvää, että yhteen komissioon ei voi sekoittaa monta asiaa eikä yhdellä komissiolla pyrkiä ratkaisemaan useaa laajaa, toisistaan erillistä asiaa.

Suomen mahdollisen komission jäseniä tai jäsenpohjaa ei ole vielä määritetty. Valtio myöntänyt 200 000 euroa komission työhön.

 

Suomen komissio voi ottaa oppia Kanadan totuus- ja sovittelukomissiosta

Vaikka totuus- ja sovittelukomissioita on toteutettu eri valtioissa, Kanadan vuosina 2008–2015 toiminut totuus- ja sovittelukomissio (Truth and Reconciliation Commission) on maailmanlaajuisesti ensimmäinen nimenomaan alkuperäiskansoihin paneutunut komissio. Se paneutui Kanadan kolonisaatiohistoriaan ja alkuperäiskansojen asuntolakouluissa kokemaan sortoon ja väkivaltaan, ja on sen vuoksi oiva lähtökohta vastaavien saamelaisia koskevien komissioiden suunnitteluun Suomessa ja muualla pohjoismaissa.

Kanadan totuus- ja sovittelukomission tehtävänä oli pitää seitsemän kansallista tapahtumaa, kerätä dokumentteja ja lausuntoja asuntolakouluista sekä niiden seurauksista, rahoittaa totuus- ja sovittelutapahtumia paikallistasolla, perustaa pysyvä tutkimuskeskus, johon komission keräämä aineisto sijoitetaan, sekä laatia työstään loppuraportti ja suositukset toimenpiteiksi. Se piti 238 päivää kuulemistilaisuuksia 77 paikkakunnalla. Komission budjetti oli noin 60 miljoonaa Kanadan dollaria eli noin 40 miljoonaa euroa.

Ensimmäinen oppi Kanadan mallista on se, että Suomen nk. sovintoprosessi tulee aloittaa valtion anteeksipyynnöllä saamelaisille. Mikä tahansa sovitteluprosessi ei käynnisty ilman väärinkäytöksiin syyllistyneen osapuolen anteeksipyyntöä. Anteeksipyytäminen osoittaa toiselle osapuolelle, että väärinkäytöksiin syyllistynyt osapuoli ottaa vastuun omista teoistaan ja avaa näin tietä sovittelulle. Ilman tätä kärsineen osapuolen on henkisesti vaikeaa ryhtyä sovitteluprosessiin. Toisin sanoen sovittelu ei onnistu ennen kuin sille on luotu vahva pohja ja turvalliset puitteet.

Toinen oppi on se, että anteeksipyytämisellä ja totuudella on suuri merkitys alkuperäiskansoille niin yksilö- kuin yhteisöllisellä tasolla. Ilman näitä ensiaskelia sovinto ei ole mahdollinen eikä synny sellaisia olosuhteita, joissa sorrettu osapuoli on valmis osallistumaan prosessiin, johon kuuluu muun muassa henkilökohtaisesti koettujen vääryyksien julkinen esilletuominen.

Kolmas oppi on se, että Suomen valtiolla ja suomalaisilla on velvollisuus osallistua aktiivisesti sovitteluprosessiin sen onnistumiseksi. Aktiivinen osallistuminen tarkoittaa valmiutta oppia ja muuttaa omia näkemyksiään, asenteitaan ja toimintatapojaan sekä sitoutua suositusten toimeenpanoon. Sovittelukomissio ei ole onnistunut työssään, jos valtio ajattelee, että sen rooli rajoittuu ainoastaan komission rahoitukseen, muttei ole aktiivisesti mukana koko prosessin alusta loppuun – ja nimenomaan oppijan ja kuuntelijan roolissa. Aktiivinen osallistuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että valtion edustajat johtaisivat komission työtä tai määräisivät siitä.

Neljäs oppi on se, että mikä tahansa komissioprosessi täytyy olla alkuperäiskansojen hallinnassa ja heidän täytyy johtaa sitä. Kanadan totuus- ja sovittelukomission perusteellisessa, kuulemisiin ja tutkimukseen perustuvassa työssä on ollut suuri yhteiskunnallinen merkitys sen vuoksi, että komission työtä johtivat ja toteuttivat alkuperäiskansoihin kuuluvat henkilöt itse. Kanadan totuus- ja sovittelukomission kaikki kolme komissaaria olivat alkuperäiskansoihin kuuluvia johtavia asiantuntijoita ilman poliittisia kytköksiä. Alkuperäiskansojen oli mahdollista ottaa työ todesta, sillä Kanadan komission kokoonpanolla osoitettiin, että kyseessä ei ole vain valtion johtama ylhäältä-alas ja koloniaalisia valtasuhteita heijasteleva prosessi.

 

Alkuperäiskansojen kunnioitus on kasvanut Kanadassa

Lopuksi, Kanadan kokemuksista on syytä oppia kriittisyyttä suhteessa valtion aikeisiin ja oppia erottamaan kauniit sanat konkreettisista teoista. Politiikantutkijana suhtaudun kriittisesti Kanadan totuus- ja sovittelukomission sinänsä ansiokasta loppuraporttia seuranneeseen valtion sovitteluretoriikkaan, joka ei ole ollut täysin vilpitöntä. Pääministeri Trudeaun liberaalihallituksen alkuperäiskansamyönteiset puheet ja lupaukset ovat ristiriidassa hallituksen toimenpiteiden kanssa koskien alkuperäiskansoja. Kanadan valtiolle sovittelusta on tullut poliittista retoriikkaa, jolla voi pitää yllä kaksoisstandardeja alkuperäiskansapolitiikan suhteen.

Tästä huolimatta alkuperäiskansojen kunnioitus on kasvanut Kanadassa, jossa ei enää hyväksytä samanlaista julkista ylenkatsomista, joka on esimerkiksi suomalaisen median arkipäivää saamelaisasioissa.

Totuus- ja sovittelukomissiolla on suuri potentiaali, jos se saa tarvittavat resurssit ja puitteet. Oikein ja perusteellisesti toteutettuna sillä on mahdollisuus avata uusi luku suomalaisten ja saamelaisten välisissä suhteissa. Prosessia ei kuitenkaan voi aloittaa väärältä pohjalta eikä ainoastaan symbolisena, mutta sisällöltään merkityksettömänä tai liian laajana satavuotisjuhlan toimenpiteenä.

Kirjoittaja Rauna Kuokkanen on Lapin yliopiston arktisen alkuperäiskansapolitiikan tutkimusprofessori. Tämän kirjoituksen pohjana oleva haastattelu on ilmestynyt saameksi Rauna Kuokkasen omassa blogissa. Kuvan on ottanut Pentti Pieski.