Suomenmaan 3.11.2017 viikkolehdessä ja 17.2.2018 netissä ilmestynyt artikkeli Koetut vääryydet ja pelko kielen ja kulttuurin menettämisestä ajavat ristiriitoihin – kuka on oikea saamelainen? sisältää lukuisia asiavirheitä, jotka koskevat mm. keminsaamea, aitoista löytyneitä vaatteita ja nk. mettälappalaisia. Asiavirheitä esiintyy etenkin kansanedustaja Eeva-Maria Maijalan haastattelussa. Asiavirheitä oiotaan tässä artikkelissa.

1. Keminsaame ei kuollut 1970-luvulla vaan 1700-luvun lopussa

”So­dan­jäl­kei­se­nä ai­ka­na ai­na 1970-lu­vul­le saak­ka saa­me­lai­set yri­tet­tiin pak­ko­suo­ma­lais­taa. Saa­men­kie­let lä­hes hä­vi­tet­tiin ja esi­mer­kik­si ke­min­saa­men kie­li kuo­li. Val­ta­vä­es­tö teki saa­me­lai­ses­ta taus­tas­ta hä­pe­än, joka piti pii­lot­taa. […] Jut­tua on kor­jat­tu 20.2. klo 10.25. Sii­tä on pois­tet­tu lau­se: esi­mer­kik­si ke­min­saa­men kie­li kuo­li. Ke­min­saa­men kie­li kuo­li jo yli sata vuot­ta sit­ten, ei vas­ta so­dan jäl­keen.”

Keminsaame kuoli jo 1700-luvun lopussa eikä maailmansotien jälkeisenä aikana 1970-luvulla, kuten artikkelissa alunperin virheellisesti väitettiin. Myös 20.2.2018 tehty oikaisu on puutteellinen, sillä keminsaame on kuollut paljon yli sata vuotta sitten.

Keminsaamella ei ole mitään tekemistä myöhempien asuntola-aikojen kanssa. Keminsaame oli kuollut monta sataa vuotta ennen Suomen itsenäisyydenajan sulauttamispolitiikkaa, johin muun muassa asuntolakoulut kuuluivat.

Keminsaame oli Etelä- ja Keski-Lapissa puhuttu saamen kieli, josta ei ole jäljellä kuin muutama kirjallinen viittaus. Keminsaamea on säilynyt muun muassa Olaus Sirman teksteissä, pituus yhteensä ehkä 1600 sanaa juoksevaa tekstiä eli 6-7 konekirjoitusliuskan verran. Kaksi Sirman tallentamaa joikua on ilmestynyt Johannes Schefferuksen Lapponia-kirjassa vuonna 1673.

Keminsaamelaiset eivät ikinä joutuneet pakkoassimilaation kohteeksi. Keminsaamelaiset katosivat suomalaisiin sulautumalla 1700-luvulla ja samalla katosi myös kieli. Kielenvaihdos on 1600-1700-luvun olosuhteissa ollut aktiivista sopeutumista muuttuvaan etniseen ja elinkeinolliseen tilanteeseen. Samalla se on merkinnyt liittymistä suomalaisväestöön ja erontekoa saamelaisväestöön. Kielenvaihdos on selvä suomalaistumisen indikaattori, joka kertoo kuinka Kemin Lapin saamelaiset katosivat ja heidän jälkeläisistään tuli suomalaisia ja alueen valtaväestöä. Kielenvaihdosta seuraamalla voidaan myös seurata suomalaistumisen etenemistä ja saamelaisten katoamista Kemin Lapissa.

Lukumäärältään ylivoimaiset suomalaiset ovat joko sulauttaneet harvalukuiset saamelaiset itseensä 1600-luvulta lähtien tai saamelaiset ovat siirtyneet uudisasutuksen tieltä pohjoisemmaksi. Muinaisten harvalukuisten keminsaamelaisten ja runsaslukuisten suomalaisten uudisasukkaiden jälkeläiset muodostivat 1700-luvun kuluessa Lapin suomalaisasutuksen, joka oli kulttuuriltaan, tavoiltaan, elinkeinoiltaan ja kieleltään suomalainen.

2. Keminsaamea ei puhuttu enää 1900-luvulla vaan kertomukset ovat myöhäsyntyisiä legendoja

”Mai­ja­la it­se asuu ta­los­sa, jos­sa hä­nen mie­hen­sä iso­äi­ti pu­hui ke­min­saa­men kiel­tä vie­lä lap­sen­lap­sil­leen­kin.

– Mie­he­ni äi­ti kui­ten­kin kiel­si käyt­tä­mäs­tä pa­ka­noi­den kiel­tä. Il­ma­pii­ri Suo­mes­sa oli niin ne­ga­tii­vi­nen, et­tä saa­me­lais­taus­ta py­rit­tiin kai­kin ta­voin pii­lot­ta­maan ja var­mis­ta­maan si­ten lap­sil­le pa­rem­pi tu­le­vai­suus.”

Kertomukset keminsaamen puhumisesta vielä 1900-luvulla ovat myöhäsyntyisiä eivätkä perustu tosiasioihin. Ne kuuluvat viimeisten parinkymmenen vuoden aikana polkaistuihin saamelaisuuslegendoihin. Keminsaame katosi yhteisökielenä 1700-luvulla. 1800-luvun alussa sitä on voinut joku vanhus muistaakin, mutta sen jälkeen se on kuulunut kansanperinteeseen kadonneen kielen lausahduksina.

Kirkko ei nähnyt tarvetta saamenkielisiin kirkkopalveluksiin kuin Utsjoella ja Inarissa 1800-luvun alussa, koska muualla ei käytetty saamenkieltä.

Castrén, Sjögren ja Lönnrot kulkivat 1840-luvulla Itä-Lapissa etsimässä saamenpuhujia. Kuusamosta ja Kuolajärveltä niitä ei löytynyt. Savukosken pohjoisosasta löytyi Nuortijoen valuma-alueelta henkilö, jolta Lönnrot merkitsi muistiin kolme joikua. Nämä kuuluvat kielellisesti koltansaameen, jonka aluetta Nuortijoen vesistökin oli. Keminsaamea tutkijat eivät siis tavoittaneet.

Sjögrenillä oli käytössään Fellmanin muistiinmerkitsemä sanasto, joten hänellä varmaan oli odotuksia kielen suhteen, mutta Kuolajärveltä hän ei saamenpuhujia löytänyt. Fellmanin hyvin suppea sanasto on Kuolajärveltä, mutta sen taustasta ei ole tietoa. Se voi olla myös akkalansaamea tai sen kadonneita naapurimurteita. Fellmanillahan on muistiinpanoissaan Akkalan laulu, ja akkalansaamen puhujia Kuolajärvellä vieraili kuljetustehtävissä, kuten Castrén aikanaan kertoi. On todennäköistä, että lauluteksti ja suppea sanasto on saatu samasta lähteestä, mutta kummankaan taustasta Fellman ei kerro mitään.

Paulaharjukaan ei tavoittanut saamenpuhujia alueelta sata vuotta sitten.

Kun ensimmäiset Vuotson saamelaiset tulivat 1875, he eivät tavanneet alueella muun saamen kielen puhujia. Sompion viimeiset saamen puhujat olivat kotoisin Utsjoelta. On myös mahdollista, että jotkut raitiolappalaiset olivat saamenkielisiä, mutta jos sellaisia tuolloin vielä oli Sompiossa vuotsolaisten tulon aikoihin, heidän kielensä ei ratkaisevasti eronnut tulokkaiden kielestä.

Ne, jotka nyt kutsuvat itseään keminsaamelaisiksi, keminlappalaisiksi, metsäsaamelaisiksi tai mettälappalaisiksi ovat Lapin suomalaisia. Vähälukuisten saamelaisten sulautuminen ylivoimaisesti runsaslukuisempiin suomalaisiin uudisasukkaisiin oli normaali aktiivinen demografinen prosessi, johon ei tiedetä liittyneen minkäänlaisia häpeäsyitä.

Pääväestöön sulautuminen oli harvalukuisille saamelaisille edullista ja talolliselinkeinot antoivat aivan uudenlaiset toimeentulomahdollisuudet kasvavalle väestölla. Ei ole perusteita kutsua tätä aktiivista sulautumista huonoksi kohteluksi, päinvastoin, se tarjosi uutta elämää ja parempaa toimeentuloa ja oli siksi tavoittelemisen arvoista. Parissa sukupolvessa kieli, kulttuuri ja yhteisö olivat vaihtuneet suomalaisiin ja elettiin suomalaista elämää, jossa esivanhempien elinkeinot eivät erottaneet perheitä toisistaan, koska kaikki kuuluivat samaan kansaan.

3. Aitoista löytyneet vaatteet eivät ole saamelaisvaatteita vaan umpitakkeja, joita miehet käyttivät yleisesti työvaatteina

”Toi­saal­ta hän sai val­ta­vas­ti yh­tey­de­not­to­ja ih­mi­sil­tä, jot­ka ker­toi­vat omis­ta juu­ris­taan, ai­tois­sa säi­ly­te­tyis­tä lap­pa­lais­pu­vuis­ta ja per­hei­den vai­e­tus­ta pe­rin­tees­tä.”

Aitoista löytyvät vaatteet eivät saamelaisasuja vaan niin kutsuttuja umpitakkeja tai ihokkaita. Ne eivät ole etnisiä vaatteita. Umpitakit olivat pohjoisessa käytössä miesten arkivaatteena 1800-luvulle asti ja sittemmin ulkotyövaatteena 1900-luvulle asti kansallisuuteen katsomatta. Umpitakkeja käytettiin ulkona työskennellessä mutta joilla ei ollut muuta käyttöä.

Naisten umpitakki syntyi 1930-luvulla, kun uusi elinkeino matkailu alkoi käyttää Lapin eksotiikkaa houkuttimena, ja matkailuväen käyttöön syntyi erilaisia umpitakkimalleja. Naisten takki sai vaikutteita miesten ihokasta, mutta ei ole merkkejä siitä, että naiset olisivat käyttäneet vastaavanlaisia umpitakkeja ennen 1930-lukua. Silloin niitä alettiin matkailun lisäksi käyttää myös penkkariasuina, ensin Rovaniemellä ja sitten myös muissa Lapin läänin lukioissa läänin erikoislaadun korostamiseksi. Muista kulttuuripiirteistä tai -tekijöistä ei ole ollut näissä yhteyksissä puhetta, mutta ehkä sellaisia tuodaan vielä esiin.

Saamelaisasuksi on joskus väitetty jopa matkailuhotellien tarjoilijoiden asuja, joita on joistakin aitoista löytynyt. Saamelaisuuden kanssa näillä umpitakeilla ei ole mitään tekemistä, ja niitä ovat perinteisesti käyttäneet vain miehet. Matkailuhotellien tarjoilija-asun antaman esikuvan vuoksi niitä alkoivat naisetkin käyttää esim. toimiessaan kokkina poroerotuksissa. Juhla-asuja ne eivät ole koskaan olleet.

Umpitakkien, ihokkaiden tai tarjoilijanasujen väittäminen saamelaisasuiksi on merkki siitä, että väittäjät eivät tunne edes oman alueensa historiaa saamelaisalueesta puhumattakaan. Puheet vaietusta perinteestä ovat myös myöhäsyntyisiä legendoja. Lapin suomalaisten keskuudessa on yleisesti tiedossa, kenen esivanhemmissa on esim. poronhoitoa kehittämään tulleita raitiolappalaisia, eikä sitä ole sen kummemmin osattu hävetä. Raitiolappalaiset olivat ammattikunta, johon kuului suomalaisten ohella myös saamelaisia. Monet Lapin suomalaisten lappalaismuistot perustuvat juuri raitiolappalaisten läsnäoloon 1800-luvulla. Ammattikunta on kadonnut ja siihen kuuluneet ovat joko palanneet kotiseudulleen tai sulautuneet muuhun väestöön.

4. Poronhoito ei tee kenestäkään saamelaista, sillä Suomessa poronhoitoa harjoittavat myös suomalaiset

”– Tun­tuu kum­mal­ta, et­tä kau­pun­geis­sa elä­vät ci­ty­saa­me­lai­set pi­tä­vät it­se­ään pa­rem­pi­na kuin me, jot­ka eläm­me po­ron­hoi­don ja muun saa­me­lais­kult­tuu­rin kes­kel­lä. Mi­nus­ta mo­lem­mil­la on oi­keus kuu­lua tä­hän kan­saan. Saa­me­lai­nen kult­tuu­ri on vai­ke­as­sa ti­lan­tees­sa yli­pää­tään. Tämä rii­te­ly ei ole ke­nen­kään etu, Mai­ja­la päät­tää.”

Poronhoito ei tee kenestäkään saamelaista, sillä Suomessa poronhoitoa harjoittavat saamelaiset ja suomalaiset. Suomessa poroja saa omistaa kuka tahansa Euroopan talousalueen ETA:n kansalainen, joka asuu poronhoitoalueella, joka ulottuu puoleen Suomeen. Vain Norjassa ja Ruotsissa poronhoito on rajattu pääsääntöisesti saamelaisten elinkeinoksi.

Talollisporonhoito kehittyi keminsaamelaisten poronhoidosta irrallisena ilmiönä ja sen esikuvana oli toisaalta karjanhoito ja toisaalta pohjoisimman Ruotsin 1700-luvun poronhoito. Talollisporonhoitoa kehittämään kutsuttiin Kemin Lappiin ja muuallekin talollisporonhoidon alueelle 1700-luvun puolesta välistä lähtien raitioita, joiden tausta oli pohjoisimmassa Ruotsissa.

Kansanedustaja Eeva-Maria Maijalan argumentti on olkiukko. Kerrotaan, että jotkut pitävät itseään parempina kuin toisia ja sitten uhriudutaan.

Myöskään Maijalan riitelyretoriikalla ei ole perusteita. Saamelaiset eivät riitele, he puolustavat omaa itsehallintoaan. Puolustautuminen riidanhaastajia vastaan ei ole vääryys.

5. Muita huomioita

”Meil­lä ko­ti­seu­tu­a­lu­een raja on ve­det­ty kei­no­te­koi­ses­ti kos­ke­maan vain ai­van poh­joi­sia alu­ei­ta. Ai­em­min lap­pa­lai­sa­lu­ee­seen ovat lu­keu­tu­neet myös Kit­ti­lä, So­dan­ky­lä, Po­sio ja Kuu­sa­mo.”

”Lappalainen” viittasi viranomaisluetteloissa elinkeinoon eikä kansallisuuteen. Saamelaisuudesta on todisteita nykyisen Suomen alueella oikeastaan vain Rounalan, Suonttavaaran, Tenon, Utsjoen, Näätämön, Länsi-Inarin, Paatsjoenniskan, Sodankylän, Sompion, Keminkylän ja Kuolajärven lapinkylien osalta; näistäkin Sodankylä, Sompio, Keminkylä ja Kuolajärvi suomalaistuivat 1800-luvun alkuun mennessä. Muiden lapinkylien asukkaiden saamelaisuudesta ei ole todisteita, vaan he olivat ilmeisesti suomalaisia tai karjalaisia tai molempia, mutta heillä varmaan oli myös saamelaisia esivanhempia.

”Helsingin yli­o­pis­ton do­sent­ti, Saa­me­lai­sen kor­ke­a­kou­lun opet­ta­jan­kou­lu­tuk­sen apu­laisp­ro­fes­so­ri Pigga Keskitalo ker­too, et­tä Nor­jas­sa saa­me­lais­kä­rä­jien ää­ni­oi­keu­te­tuik­si ovat pääs­seet kaik­ki ha­luk­kaat.”

Pigga Keskitalo tuodaan esille tutkijana, vaikka hän on myös saamelaiskäräjien poliitikko. Keskitalo unohtaa mainita, että Norjan saamelaiskäräjillä on lopullinen päätösvalta siitä ketä hyväksytään äänioikeutetuiksi. Suomessa asia on toisin: lopullinen päätösvalta vaaliluettelosta ei ole saamelaiskäräjillä vaan korkeimmalla hallinto-oikeudella (KHO).

6. Valheiden tausta: saamelaiskäräjälakiin jäänyt porsaanreikä on synnyttänyt erilaisia poliittisia lappalaisliikkeitä

”Ke­min­saa­me­lai­sil­le eli met­sä­lap­pa­lai­sil­le taas ei ole myön­net­ty saa­me­lais­s­ta­tus­ta ol­len­kaan.”

Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ei hyväksytä ihmisjoukkoja tai ryhmiä vaan jokainen hakee sinne itse. Näin ollen ei voida ajatella myöskään, että esim ”keminsaamelaisilta” olisi evätty jokin status.

Metsälappalaisuus on samanlainen kunnallis- ja elinkeinopoliittinen liike kuin Inarin ja Enontekiön suomalaisten nk. lapinkyläväen ”saamelaisuus”. Sillä ei ole etnistä pohjaa, eivätkä siihen suinkaan kuulu kaikki ne, joiden esivanhemmissa on lappalaiseksi merkitty henkilö.

Metsälappalaisiksi merkittyjä henkilöitä ei nykyisen Suomen alueella ole ollut, ja kirjallisuudessa puhutaankin metsäalueen lappalaisista tai lyhemmin metsälappalaisista alueellisena ryhmänä, mutta virallisia metsälappalaisia ei tunneta.

Taustalla on saamelaiskäräjälakiin jäänyt valuvika ja porsaanreikä, ns. lappalaiskriteeri. Sen mukaan myös aikoinaan lappalaiselinkeinoja harjoittaneen henkilön jälkeläiset olisivat saamelaisia. Sana saamelainen tämän vuoksi saanut kaksi merkitystä, vuosituhantisen etnisen merkityksen rinnalle on tullut esivanhempaan elinkeinoon perustuva merkitys. Hankaluutena on vain se, että lappalaisiksi on merkitty kautta aikain myös selviä suomalaisia, joten lappalaismerkintä ei tee kenestäkään saamelaista.

Lappalaiskriteeri ei ole sitä, mitä sen luullaan olevan.

Kyseessä on laissa oleva virhe, josta on tullut saamelaisten kohtalonkysymys. Kaikki, joiden esivanhemmista löytyy lappalaiselinkeinojen harjoittajaksi merkitty henkilö vaikka 1600-luvulta, voivat halutessaan päästä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon päättämään saamelaisten asioista. Niinpä esimerkiksi Inarissa on tyypillistä, että niiden suomalaissukujen jäsenet, joiden esivanhemmissa on tällainen vuoden 1800 tienoilla elänyt henkilö, voi vaatia pääsyä saamelaisia koskevaan päätöksentekoon saamelaiskäräjillä vaikka esim. kuuden sukupolven takaisista 64 esivanhemmasta olisi vain yksi ollut merkittynä lappalaiseksi ja muut olisivat olleet Perä-Pohjolan ja Lapin suomalaisia. Seitsemän sukupolven takana suhdeluku olisi jo 1/128.

Samanlainen väestöprosessi kuin Inarissa ja Enontekiöllä on tapahtunut myös etelämpänä Lapissa, kuten yllä kuvataan.

Lapin suomalaiset eivät ole historiansa aikana kutsuneet itseään saamelaisiksi silloinkaan, kun heillä on ollut tiedossa lappalaisiksi merkittyjä esivanhempia. Varmuudella ei tiedetä sitäkään, mitä nimitystä muinaiset saamelaiset ovat tällä alueella käyttäneet itsestään. Paikallisessa perinteisessä suomen kielessä ei sana saamelainen ole ollut koskaan käytössä. Se kuuluu Lapin suomalaisten kunnallis-elinkeinopoliittisen liikkeen myöhäsyntyiseen sanastoon, jolla harhautetaan niitä, jotka eivät tunne alueen etnistä historiaa. Liikkeellä ei ole minkäänlaisia historiallisia tai perinteestä kumpuavia perusteita käyttää sanaa, jota sen jäsenten kielenkäytössä ei ole koskaan ollut. Tämän lisäksi nimitys on anastettu toiselta kansalta, nimittäin saamelaisilta, joilla sen käyttö on vuosituhantista.

Tämä artikkelin ovat kirjoittaneet Pirita Näkkäläjärvi, Pekka Sammallahti ja Mika Laiti.

Lisälukemista

Fáktalávvu: Lapinkyläväki: saamelaisina esiintyviä suomalaisia

Fáktalávvu: Pieni opas saamelaismääritelmään

Fáktalávvu: Lappalainen viittaa henkilön elinkeinoon, ei etnisyyteen

Yle 23.6.2015: Keskustelu kuolleen keminsaamen elvyttämisestä leimahti jälleen

Raito 2014: Oletko nähnyt umpitakkia?

Yle 12.2.2014: Korpijaakko-Labba: Metsälappalaisia ei yksilötasolla esiinny asiakirjoissa missään

Yle 21.3.2013: Kaikki saamenpuvuntapaiset eivät ole saamelaisten heimovaatteita

Yle 21.3.2013: Duodji-instituutin johtaja: Perinteisessä saamenpuvussa ei ole rintaa myötäileviä koristeita