Eeva-Kristiina Harlin ja Čiske-Jovsset Biret Hánsa Outi, Outi Pieski

”On hirveää miten meidän historia on niin piilossa, se vaikuttaa kaikkien identiteettiin. Jokaisella kansalla on oma tarina…Kuinka duodji kantaa tietoa, perinteitä, historiaa. Sen kaiken voi lukea yhdestä esineestä, kuinka paljon se kertoo, se on aika hurjaa…”

”Toivon että suomalaisen historiankertomuksen rinnalla olisi esillä myös saamelainen historiankertomus. Meilläkin on oma historiamme, mekin olemme olemassa.” – Outi Pieski

”Ládjogahpir Dálvadasas – Esiäitien sarvilakki” on meidän, väitöskirjatutkija Eeva-Kristiina Harlinin ja kuvataiteilija Outi Pieskin yhteinen tutkimus- ja taideprojekti, jossa tutkimme sarvilakkia tieteen ja taiteen keinoin. Aikomuksenamme ei suinkaan ole kertoa totuutta sarvilakista tai sen historiasta vaan pikemminkin kerätä lakkiin liittyvää tietoa, kuvia ja tarinoita lakista ja sen merkityksestä.

1800 –luvulla saamelaisnaiset pohjoisimmassa suomessa ja norjassa käyttivät arvokasta, kruununkaltaista päähinettä. Museoiden arkistoissa säilyneet lakit on tehty punaisesta, sinisestä, vihreästä tai keltaisesta verasta ja ne on koristeltu kukin omalla tavallaan, oman maun mukaan.

Euroopan museoissa 51 sarvilakkia

Vielä kymmenen vuotta sitten kuviteltiin, että sarvilakkeja ei ole säilynyt kuin muutama harvinainen esimerkki pääkaupunkien museoissa ja että se on kadonnut esine. Eri museokokoelmissa suoritetuissa inventoinneissa on kuitenkin ilmennyt, että lakki ei todellakaan ole kadonnut, eikä edes harvinainen. Pohjoismaiden ja Euroopan museoissa on ainakin 51 sarvilakkia. Lakkeja on esimerkiksi Oslossa, Bergenissä ja Tromssassa, mutta niitä löytyy myös Lontoosta, Berliinistä ja Hampurista.

Projektin tuloksena taidekirja

Projektimme tuloksena julkaisemme keräämämme tiedon taidekirjan muodossa, joka on saamelaisille ja etenkin saamelaisnaisille tietopaketti sarvilakin historiasta ja taustasta. Haluamme koota yhteen kuvat kaikista Pohjoismaiden ja Euroopan museoiden arkistoissa säilyneistä päähineistä.

Projektimme tavoite on siten toteuttaa repatriaation eli palautuksen ideologiaa. Se antaa jokaiselle tasa-arvoisen mahdollisuuden tulkita lakin taustoja ja historiaa. Tärkeintä on yhdistää perimätieto ja museoesineet siten, että saamelaiset itse pääsevät tutkimaan historiaansa ja menneisyyttä.

Čiske-Jovsset Biret Hánsa Outi, Outi Pieski miettii kenen päässä Dálvadaksesta 1902 ostettu lakki on ollut. Myöhempien arkistotutkimusten perusteella saimme selville, että tämä lähes 100 vuotta Kansallismuseossa näytteillä ollut sarvilakki on kuulunut Outin esiäidille. Theodor Schvindt osti päähineen Utsjoen Dálvadaksen kylästä Gádja-Nillá, Nils Vuolabilta ja hänen sisareltaan Gádja-Máret, Maarit Rasmukselta (os. Vuolab, ent. Pieski), vuonna 1902.  Kuva: E-K. Harlin

Guttorm, Seurujärvi ja Påve-idivuoma ovat tutkineet sarvilakkia

Sarvilakki on tutkinut esimerkiksi Saamelaisen käsityön, duojin professori Gunvor Guttorm Saamelaisesta korkeakoulusta. Hän on tutkinut erityisesti Oslossa sijaitsevan Norsk Folkemuseetin kokoelmissa olevia lakkeja. Sarvilakista on myös tehty kaksi opinnäytetyötä. Miina Seurujärvi on tutkinut lakkia omassa Saamelaisalueen koulutuskeskuksen artesaaninnäytetyössään ja Ingá Elisá Påve-Idivuoma , Saamelaisen korkeakoulun kandidaatintutkielmassaan. Molemmat ovat teoreettisen selvityksen lisäksi myös valmistaneet sarvilakin.

Sarvilakin tekijät

Opinnäytetöiden lisäksi sarvilakkeja ovat valmistaneet myös saamelaisen käsityön taitajat, kuten Ella Sarre Inarista sekä Mary Sarre ja Linn Jeanne Muotka Norjan puolelta. Sarvilakin käyttöä ovat elvyttäneet muutamat ja useimmiten se on nähty Norjan saamelaiskäräjien edustajan, Uuniemeläisen Silje Muotkan yllä.

Saamelaismuseoissa vain neljä sarvilakkia

Saamelaismuseoissa on vain neljä sarvilakkia. Kaksi niistä sijaitsevat Norjan puolella, Kautokeinon kylämuseossa ja Varangin saamelaismuseossa. Nämä lakit eivät kuitenkaan kuulu saamelaismuseoiden kokoelmiin vaan ovat vain lainassa Folkemuseetin kokoelmista, Oslosta.

Saamelaismuseo Siidan kokoelmassa on yksi sarvilakki. Se palasi saamelaisalueelle osana Tampereen museoiden esinekokoelman palautusta muutama vuosi sitten. Lisäksi museon kokoelmissa on yksi irtonainen sarvi eli fierra.

Karasjoen saamelaismuseon kokoelmissa on ainoa sarvilakki, joka ei ole koskaan poistunut saamenmaasta. Lakki on ostettu Valjoelta ja sen omistaja Máhte Ristena, Kirstin Jompán menehtyi 1956.

1800-luvun matkailijat kirjoittivat sarvilakista

Sarvilakista kirjoittivat 1800-luvun matkailijat, kuten Göran Wahlenberg (1804), Arthur de Capell Brooke (1827), Xavier Marmier (1840) ja Léonie d´Aunet (1840). Lisäksi lakkia kuvailivat kirjoituksissaan kirkonmiehet, jotka olivat töissä Saamenmaassa. Esimerkiksi papit, kuten Knut Leem vuonna 1767 ja 1800-luvun puolivälissä Jakob Fellman (1844) ja Anders Andelin (1858) kirjoittivat lakista ja kuvailivat sen ulkonäköä.  Andelin kirjoitti kuvailussaan lisäksi, että päähineen oli käytössä kaikenikäisillä naisilla.

Taiteilijat kuvasivat sarvilakkia

Myös monet kuvataiteilijat kuvasivat lakkia 1800-luvun aikana käydessään Saamenmaassa. Esimerkiksi August Mayerin (1838-9), Berthélemy Lauvergnen (1839), François-Auguste Biardin (1839) ja John Francis Campbellin 1849-73 maalauksissa on kuvattu sarvilakkia. Campbell kirjoitti matkaltaan myös päiväkirjaa, jota kävimme tutkimassa Skotlannin kansallisarkistossa.

Sarvilakkeja on myös monissa valokuvissa, joita etenkin saamenmaalla kulkeneet matkalaiset ja retkikuntien jäsenet ovat ottaneet 1860-luvulta eteenpäin, kuuluisimpia lienee Roland Bonaparten (1886), Jens Andreas Friisin (1861), Sophus Tromhultin (1882) ja Ellissif Wesselin (1886) ottamat valokuvat.

Sarvilakkia käytettiin noin 1750-1900

Lakista tehtyjen kirjoitusten, kuvausten, maalausten ja valokuvien perusteella voidaan olettaa, että saamelaisnaiset käyttivät lakkia 1750-luvulta lähtien 1900-luvun alkuun.

Vaikutta siltä, että ensimmäiseksi lakin käyttö loppui Kautokeinon alueella, luultavasti 1800-luvun alussa. Alueen lakeista on nimittäin hyvin vähäisesti kuvia tai muuta materiaalia. Viimeiseksi lakkia pidettiin Varanginvuonolla, jossa kuvien perusteella lakki oli yhä käytössä 1900-luvun alussa.

Metsänhoitaja Hugo Samzelius, keräsi tilauksesta laajan kokoelman Tukholman Pohjoismaiseen museoon vuonna 1891. Hän kirjoitti esineluettelon keräämistään sarvilakeista, että Utsjoen alueella niitä käyttävät enää muutamat vanhat naiset. Sen sijaan saksalainen tutkimusmatkailija Julius Koniezko, joka keräsi Euroopan museoihin saamelaisalueelta esineistöä Hampuriin ja Kölniin, kirjoitti 1912 Hampurin kansatieteellisen museon kokoelmiin Inarin Paatsjoelta liittämästään sarvilakista, että sen käyttö oli korvattu Inarin alueella 1870-luvulla.

Miksi sarvilakki katosi?

Miksi lakkeja on säilynyt niin vähäisesti Saamenmaalla? Sarvilakki on kiehtova esine, se kiinnostaa ihmisiä ja herättää kysymyksiä. Mikä oli lakin merkitys sitä käyttäneille naisille, heidän yhteisöllensä ja miksi naiset hylkäsivät lakin ja se jäi pois käytöstä?

Perimätiedon mukaan, lestadiolaispappi kielsi lakin käytön, koska sen puuosassa asui piru tai se oli pirunsarvi. Kistrandin kirkkoherra Zeitliz kirjoitti, että joulun aikaan 1848 Kautokeinon kirkolla eräs lestadiolaisen herätyksen kokenut nainen näki unessa, että piru asuu sarvessa. Hän heitti jumalanpalveluksen jälkeen lumeen lakin sisällä olevan puisen osan ja muut naiset seurasivat hänen esimerkkiään. Nämä tiedot sitovat yhteen lestadiolaisuuden ja lakin käytön lopettamisen.

Joidenkin mukaan, lakin käyttö lopetettiin, koska sen muoto oli niin hankala. Monien mielestä lakin käyttö taas oli vain lyhytaikainen muotioikku. Muoti on kuitenkin syvällisempi asia kuin usein ajattelemme, sillä pukeutuminen on sidoksissa maailmankuvaamme. Esteettisen muodon lisäksi pukeutumiskulttuuriin vaikuttaa monenlaiset asiat, kuten maailmankuva, identiteetti, arvot sekä kansanperinne. Pukeutuminen pistää yhteen henkilökohtaisen ja julkisen. Kun pukeudumme, teemme kehomme hyväksyttäväksi sosiaalisissa tilanteissa. Muoti on herkkä ajankohtaisille ilmiöille. Kulttuuriset, sosiaaliset ja poliittiset muutokset näkyvät hyvin pukeutumisessa. Koska vaatteilla on vahva kulttuurinen pohja kertovat ne paljon menneistä ajoista. Monet etsivät sarvilakin muodosta jonkinlaista käytännöllistä syytä, jotkut miettivät onko se tehty vain koristelunhalun vuoksi. Asiaan on vaikea löytää vastauksia koska emme enää aivan ymmärrä sitä duodjin kieltä jota sarvilakki puhuu. Ainoa asia jonka voi varmasti todeta on, että mikään esteettinen muoto ei ole syntynyt vain kauneuden vuoksi. Kauneus kun on katsojan silmässä ja silmä on sidottu katsojan kulttuuriseen perinteeseen.

Sarvilakin jäätyä pois käytöstä saamelaisnaiset alkoivat käyttää lakkia, joka oli hyvin päänmyötäinen ja tiukasti kasvoja muotoileva. Lakkia kutsuttiin nimellä jollegahpir, jotkut korvasivat lakin käytön huivilla. Molemmat päähineet antavat naisesta silmämääräisesti tarkasteltuna hyvin nöyrän kuvan.

Mihin perimätieto katosi?

Lakista on vähäisesti perimätietoa, tai ehkä siitä ei puhuta samalla tavalla kuin muusta duodjista. Kun olemme kyselleet lakista joiltain Tenon laaksossa asuvilta ihmisiltä, he ovat sanoneet, että heidän esivanhempansa eivät koskaan puhuneet lakista. Saamelainen tutkija Luobbal-Sámmol-Sámmol, Samuli Aikio kirjoittaa, että lestadiolaisuudella oli suuri vaikutus saamelaisten perinteisiin pukeutumistapoihin. Lestadiolaisuudessa koristautumista pidettiin tarpeettoman, maailmallisena ja syntinä, suruttoman ihmisen merkkinä. Aikio myös mainitsee, että sarvilakki kuului vaatetukseen, jota lestadiolainen heräys ja liikkeen sisäinen sosiaalinen kontrolli ei hyväksynyt.

Saamelainen tutkija Sanna Valkonen kirjoittaa, miten lestadiolaisuus vaikutti saamelaisten vaatteisiin, hän myös kirjoittaa sisäisestä kolonialismista. Aluksi lestadiolaisen liikkeen parissa naiseus nähtiin hyveenä ja Laestadius piti Lapin Mariaa suuressa arvossa. Samalla Laestadius piti ylimääräistä koristautumista sopimattomana ja puhui mm. silkkihuorista, vaikka hän ei välttämättä viitannut sillä pelkästään naispuolisten koristautumiseen, oli hänen saarnoissaan usein viittauksia koristautumiseen ja huoruuteen.

Saamelaisten oma kertomus sarvilakista

Tarina siitä, miten papit kielsivät sarvilakin käytön on tuttu kertomus, narratiivi. Olkoon se totta tai ei, lainaamme saamelaisen tutkijan Saara Tervaniemi sanoja: ”saamelaisilla on oikeus määrätä omat kertomuksensa”. Tästä narratiivista Ulla Pirttijärvi on tehnyt joikun ”Ládjogahpir” ja muutama vuosi sitten filmintekijä Elle Márjá Eira ohjasi lyhytelokuvan “Iđitsilba”. Nämä ovat osa saamelaisen naisen historiaa.

Olkoonpa kertomus lakista ja pirusta sen sisällä todella tapahtunut tai ei, on mielenkiintoista tutkia narratiiviä pidemmälle. Tutkimuksessamme ehdotamme, että saamelaisnaiset hylkäsivät lakin, koska sen merkitys muuttui. Tämän muutoksen jälkeen lakki ei naisten mielestä ollut enää sama kuin aiemmin. Näin lakista tuli epäkäytännöllinen ja se käyttö lopetettiin.

Siitä lähtien kun kristinusko tuotiin saamenmaahan, ovat vanha kosmologia ja uusi, kristillinen maailmankuva eläneet rinnakkain. Hyvin pitkään saamelaisessa yhteisössä eli rinnakkain vanha maailmankuva ja katolinen usko. Samat ihmiset saattoivat käydä kirkossa ehtoollisella ja uhrata sen jälkeen naisjumaluus Sáráhkkálle.

Duodjista väitellyt eteläsaamelainen tohtori Maja Dunfjell kirjoittaa, että pitkään saamelaisten kosmologinen maailma ja alkuperäinen uskonto yhdistyivät katoliseen maailmankuvaan. Hänen mukaansa esimerkiksi Sáráhkkán ja Neitsyt Marian palvonta sulautuivat yhteen. Vanha maailmankuva ja usko näkyy yhä joissakin perinteisissä koristeluissa, kuten esimerkiksi eteläsaamelaisten puvun kauluksissa käytetyissä tinalankakoristeissa.

Sarvilakin muotoon voi liittyä symboliikkaa

Sarvilakin ja erityisesti sen sisällä olevan puuosan, sarven muoto ovat hyvin erityiset. Onkin mahdollista, että muotoon liittyy symboliikkaa. Symboliikka voi olla sidoksissa hedelmällisyyteen ja lakki voi olla hedelmällisyyden symboli.

Olisiko mahdollista, että lakki ja sen käyttö oli sidottu naisen asemaan yhteiskunnassa. Kun naisen asema muuttui yhteiskunnassa lestadiolaisuuden ja sen mukanaan tuoman sisäisen kolonialismin tähden, myös lakin merkitys muuttui ja se hylättiin. Maailmankuvan muutos, jossa vanhojen naisjumaluuksien Uksáhkán, Juksáhkán ja Sáráhkán sijalle asetettiin kristillinen usko, miesjumala, poika ja pyhä henki, ehkä vaikutti siihen, että vanha symbolismi muuttui vaikeaksi tai kielletyksi asiaksi. Sen vuoksi lakkiin liittyvä tieto ei enää siirtynyt sukupolvelta toiselle ja lopulta se katosi.

Tämä kaikki on kuitenkin vielä pohdintaa. Miksi ja miten sarvilakki katosi käytöstä on osa saamelaisen naisen historiaa ja vaatii vielä paljon aineiston keräämistä ja tutkimusta. Tähän työhön toivomme projektimme olevan hyödyksi.

”Esineet luovat ihmisiä yhtä paljon kuin ihmiset luovat niitä”

                                                                  Christopher Tilley 1999

Tämä on mahtilakki. Jokainen tajuaa, että lakki kuvaa valtaa. Kuva: B. Haarla

Tässä yhteydessä on mitä sopivinta nostaa esille erityisesti yksi sarvilakki. Lakin osti Teno jokilaaksosta, Dálvadaksen kylästä kuuluisa suomalainen etnologi Theodor Schvindt ja liitti sen nykyisen Suomen kansallismuseon kokoelmiin 1902. Luettuanne tämän kirjoituksen toivomme, että katsotte lakkia uusin silmin.

Talvadaksen päähine on erityinen siksi, että tiedämme kenelle se on kuulunut. Useimmiten museoissa säilyneissä lakeissa ei mukana taustatietoja niiden käyttäjistä tai tekijöistä ja usein tiedoissa mainitaan vain esineen nimi ja sen hankintapaikka.

Saamelaisten kannalta on hankalaa, että tallennettuja tietoja ei ole valittu sen mukaan, mikä olisi saamelaisille tärkeää tietoa. Esimerkiksi tavaroissa on mainittu mistä päin saamenmaata esineet on kerätty, kun saamelaisille olisi tärkeämpää tietää minkä suvun piiristä tavara on peräisin. On monia syitä siihen miksi rekisteritiedot ovat niin vähäisiä. Keräilijöiden tavoitteena oli kerätä näytteitä kulttuurista, eikä sen vuoksi ihmisten, talojen ja sukujen tietoja pidetty merkityksellisenä tietona.

Tämä on mahtilakki. Jokainen tajuaa, että lakki kuvaa valtaa

Niila Vuolabban Kadja, Juoksa-Kadja, olikin aivan erinäinen lapinmuori. Eukko oli sekä Niila-äijänsä että koko porotokkansa ynnä renkiensä ja piikojensa vääjäämätön isäntä, joka aina oli äänessä, antoi käskyjä joukoilleen, johtaen kotakuntansa muuttomatkoja, osti tavaraa ja myi poroja mielensä mukaan ja kokosi paljon silparahoja sekä vaatetti itsensä koreaksi. Väliin muori komeili sinisissä, väliin viheriäisissä verkatakeissa, väliin hän taas pöyhisteli punaisissa tai keltaisissa veroissa. Ja suuri laajukappir keikkui äkäisesti muorin päälaella. Mutta kun Kadja oikein paneutui parhaisiinsa ja ajoi markkinasiljolle, hän oli kuin Pranskan kuningas. Leveä vyö oli täynnä vanhoja silparahoja, speisejä, ortteja, killinkejä ja päivätaalojakin, joita muori oli reikinyt ja siihen ripustellut. Samoin oli rinta sekä hihansuut täynnä hopearahoja ja soljuja. Helisi vain ja kilisi ja kalisi, kun komea Kadja-muori liikahteli, ja kaikki katsoivat häntä ihastellen.

Samuli Paulaharju Taka-Lappia 1927

Duodjin avulla voi saada yhteyden esivanhempiin ja voimaantua. Esivanhempien voima voi olla avuksi vaikeassa tilanteessa 

Olen osa assimilaation historiaa. Duodji on ollut minulle aina tärkeänä apuna, kun olen etsinyt yhteyttä esivanhempiini ja kadonneeseen perinteeseen. Duodji on yksi kollektiivinen tapa käsitellä saamelaisten yhteistä raskasta kolonialismin historiaa, elpyä ja päästä vaikeuksien yli. Nykypäivänä monella saamelaisnaisella on kiinnostus ottaa käyttöön esiäitinsä sarvilakki. On monenlaisia syitä miksi se kiehtoo. Jotkut haluavat koristautua yhä hienommaksi ja hienommaksi, kun taas jotkut etsivät lakista yhteyttä esivanhempiin tai vanhaan saamelaiseen henkiseen perinteeseen.

Ládjogahpir on tapa näyttää saamelaista voimaa ja henkeä. Lakki on mielestäni uuden revitalisaation symboli. Selkeästi nyt eletään uutta saamelaisheräämisen aikaa. Lakkia voidaan pitää positiivisena vastarinnan symbolina. On kiinnostavaa, miten lakin kautta voi kuvata historiaa ja nostaa esille myös saamelaisnaisten osuutta siinä. Asullani haluan muistaa ja kunnioittaa niitä saamelaisia naisia, jotka vielä 100 vuotta sitten kantoivat ylpeydellä sarvilakkia. Kun menen Linnan juhliin sarvilakissa esiäitini Golle-Gádja kohtaa Suomen presidentin. Minä olen siinä välittäjänä. Nykykontekstissa tämän mahtilakin voi nähdä symboloivan saamelaisnaisen elinvoimaisuutta, että haemme voimia kolonialismin tuomiin haasteisiin, vaikka esiäideiltä. Tämä on tapa osoittaa sitä voimaa mitä meissä on ja sitä halua sitoutua omaan perinteeseen ja vaalia sitä.  Tämä on selkeä viesti. Me olemme yhä täällä.

Kirjoittajat: Eeva-Kristiina Harlin on arkeologi ja väitöskirjatutkija Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa. Čiske-Jovsset Biret Hánsa Outi, Outi Pieski on kuvataiteilija, jolla on juuret Dálvadaksen kylässä. Tämä kirjoitus perustuu Suomen kansallismuseossa järjestetyn Duoji vuoigŋa – Muotoja saamelaiskulttuurista -tapahtuman yhteydessä järjestetyssä seminaarissa 10.11.2017 Esiäidin sarvilakki – saamenkäsityö ja kulttuuriperinnön palautus pidettyyn esitelmään.